Ehkä?

Karkkia.

Sipsipussi. Enemmänkin olisi mennyt.

5 suklaamuffinsia. 
Itsetehtyä rieskapohjaista pizzaa, jauheliha-tuplajuusto.

Useampi näkkileipä, voita, juusto, leikkelettä.
Jäätelöä.

.

.

.

Paljon.

Ja nämäkin tässä ihan vaan muutaman tunnin sisällä.

Yksin. Salaa.

Voinko mä nyt jo ääneen myöntää, että mulla on ongelmia. 

Ruuan kanssa. Syömisessä. Syömisen kontrolloinnissa. Tunnesyömisessä. Syömättömyydessä. Ruuan määrissä.

Ahmimishäiriö.

Kuulostaa omaan korvaan pahalta, häpeälliseltä. Ällöttävä läski mättää suuhunsa esim. kaiken mikä eteen tulee. Vatsa turpoaa ja olo huononee joka suupalalla, mutta jokin saa vaan syömään lisää ja lisää. Ikään kuin pää yrittäisi paikata jotain mustaa aukkoa ruualla. Olo on tyhjä, vaikka maha olisi kuinka täysi. Session jälkeen tai sessioiden välillä, tunnen häpeää ja toivottomuutta. Tunnen epäonnistuneeni. Hävettää. Päivittäin mietin oksentamista, mutta en kykene. En. Vielä. Enhän? 

Ulospäin ei kukaan sitä huomaa. Vähän on tyttö päässyt pyöristymään, mutta normaalin rajamailla mennään vielä. Paha olo peittyy huumoriin ja sarkasmiin, biletykseen ja nollaamiseen, asioiden mitätöimiseen ja väistelemiseen. Itsetunto on hyvinkin miinuksella, stressi- ja ahdistuskerroin ovat taas valtavat. Hävettää. Enkä todellakaan osaisi puhua tästä kenellekään, eihän mua otettaisi tosissaan.

"Mila me tykätään niin paljon hyvästä ruuasta ja juhlia, ei meillä ainakaan voisi olla syömishäiriötä!"  

Syömishäiriö. 

Sitäkö tää on? Jos niin, niin siinäkin sitten olen epäonnistunut. Syömishäiriöinen = laiha, anoreksia = itsekuri, kontrolli, eikö vain? Siten ainakin suurin osa ajattelee. Laihuus on ihailtavaa, pullukat on itsekurittomia luusereita. Mä en pysty edes onnistumaan missään. Huono syömishäiriöinen. Läski. 

Hävettää kirjoittaakin tätä.