Tavalliset hautajaiset

Mä mietin itseäni kaksi vuotta sitten.

En juurikaan ollut laihempi kuin, nyt, mutta olin onnellisempi.

Mä tunsin itseni kauniiksi, halutuksi ja ihanaksi.

Ainakin yleensä.

Mun olo oli parempi kaikin puolin.

.
.
.

Miksi se ei enää ole samanlainen?

Mikä on muuttunut?

Mä olin tuolloin suhteellisen varma itsestäni, en ottanut pieniä vastoinkäymisiä näin suurina, elämä oli yleensäkin suht huoletonta.

Lukio oli lopuillaan, käytiin vanhojen kavereiden kanssa viikonloppuisin ajelemassa, baareissa nollaamassa ja tanssimassa. Pidettin hauskaa.
.
.
.

Mä en pelännyt.

Mä ei pelottanut se, että mä jään yksin.

Ei, että mä en selviä.

Mulla oli kuitenkin suhteellisen hyviä kavereita, sosiaalista elämää.
.
.
.

Nyt musta tuntuu, että kaikki tää on jäänyt.

Muutto kauemmas, poikaystävä ja kaikki.

Ne on muuttaneet mua ja mun oloja.

Nykyään mua hajottaa ja ahdistaa.

Enkä mä tiedä mitä tekisin.

En kotonakaan muuta kuin itke ja ahdistu.

Kun yritän puhua poikaystävälle, alkaa vaan ahdistaa enemmän.

Muhun sattuu just nyt enemmän kuin ikinä.

Vaikka mun pitäisi ehkä elää onnellisinta aikaa elämässäni?

Vai?

En tiedä.
.
.
.

Poikaystävä sanoi päivällä, että antaisi kouluarvosanaasteikolla mulle ulkonäöstä "ehkä kasin". Vitsit kun tuli hyvä mieli (=ei). Masentaa, kun tuntuu aina vain vahvemmin siltä, että mun poikaystävä ei välitä musta, halua mua... Se vaan ei kehtaa (vielä) jättää mua...

Hauskinta tuossakin on, että pitkästä aikaa tunsin itseni nätiksi, paino laskenut muutaman sataa grammaa ja hiukset suht hyvin... Mutta ei, ehkä mä en ole vaan riittävä.

Kello on jo vaikka mitä ja olen kännissä. Anteeksi. Katson myöhemmin, mitä olen kirjoitellut.

Ihmisenpyörä

Kertokaa mulle kiltit,

olenko ihan sekopäinen, läheisriippuvainen ja epävarma mustasukkainen paska,

jos en halua ja tykkää, että poikaystäväni viettää vapaa-aikaa luokkakaverinsa kanssa,

joka on kiinnostunut ja yrittää iskeä poikaystävääni?

.
.
.

Musta tuntuu, että mun poikaystävän mielestä oon ihan kamala, kun ajattelen näin.

Mustakin alkaa vähitellen tuntua siltä, että oon ihan kamala.

Mutta en todellakaan voi sille mitään, että ahdistaa ihan valtavasti tuo ihminen tekstailuineen ja muine lähestymisineen... Muhun sattuu aina, kun vaan ajattelenkin tuota tyttöä... ja ajattelenkin ihan liikaa...

Mua ahdistaa ja itkettää, tuntuu, että takerrun mun poikaystävään menettämisen pelossa. Mun maailma on ollut ihan romuna viimeiset kaks kuukautta ja pelkään tosissani, että poikaystävä kyllästyy muhun ja mun epävarmuuteeni...

Ja mä oon koittanut puhua tuosta poikaystävälle useammankin kerran, mutta vastaus on aina sama: "Me ollaan vaan hyviä kavereita, se on kiva ja hauska ihminen". Sen mielestä asiassa ei pitäisi olla mitään syytä ahdistukseen...

Olkoonkin kuinka kiva tahansa, niin ei hyviä (varattuja!) kavereita kuulu iskeä, eihän?
Eikö aikuiselle ihmiselle sano mikään järki päässä, että jättää varatut rauhaan?
Miksi pitää yrittää toisten väliin...
Voisiko neiti yrittää ajatella tapausta omalle kohdallensa, kuinka kivalta tuntuisi?

Joo, angst.

Kultasiipi

Mulla on hyvä olo :)

Tai ainakin parempi kuin pitkään aikaan.

Poikaystävä on ollut kivanen ja muutenkin tuntuu, että viikonloppu on sujunut aurinkoisesti, eikä vain sään puolesta. Pitkästä aikaa mulla on rakastettu ja haluttu olo. On tullut käytyä viikonlopun aikana salillakin pari kertaa, ehkä se kesäkunto on sittenkin mahdollista vielä. Olen jopa pystynyt herkuttelemaan itse leivotuilla herkkumuffineilla ja irtokarkeilla ilman suuria syyllisyydentuntoja.

Toivottavasti tää aurinkoinen olotila (ja sää myös!) pysyy jatkossakin. Tuntuu, että mitä lähemmäs kesää päästään, sitä paremmaksi mun olotilat muuttuu. Aurinko ja lämpö piristää ja nostaa mielialaa. Nytkin ihana auringonpaiste ulkona houkuttelee lähtemään pienelle kävelylle. Pitäisi oikeasti opetella käymään juoksulenkeillä. Ehkä kesän 2013 tavoite olisi opetella lenkkeilemään?

Pitäisi jaksaa jotenkin säilyttää tää positiivisuus ja hyvä olo.

Tsemppiä kaikille! :)

Muistetaan tämä!