Aaverakastajat

Painosta ei vaihteeksi minkäänlaista tietoa.

Vaa'alle ei uskalla mennä, tuntuu, että mahassa on valtava pallo joka kasvaa ja kasvaa vaan... Turvottaa ja läskittää, olo on aivan valtava. Mikään ei näytä päällä hyvältä, ei edes siedettävältä. Peilikuva inhottaa.

Mutta jotain positiivistakin: kokeilen kaksia viime kesän shorsejani - kummatkin auttamattomasti liian isoja! :o En ymmärrä miten voi olla mahdollista, koska omasta mielestäni en ole niin paljoa kuitenkaan laihtunut... Vielä saa laihtua reippaasti, ennen kuin muutos näkyy muidenkin silmissä (tai edes omissa), ei vain vaa'alla...

Rahatilanne on ihan perseestä - hyvä kun ruokaan on rahaa. Olisi ihana ostaa jotain uusia kivoja vaatteita kevääksi, uudet tennarit ja kaikkea... Mutta ehkä mä ostan sitten myöhemmin, sitten kun joskus olen laihempi. Sitten kun voi hyvällä omalla tunnolla mennä shoppailemaan ja tykätä siitä peilikuvastaan sovituskopissa...

Syömiset menee vähän niin ja näin. Herkkuja kyllä voisin vetää kaksin käsin, mutta "kunnon ruoka" tökkii, ei maistu ja ällöttää. No, onneksi herkkuja en kehtaa vedellä ihan tuota tahtia, en halua, että poikaystävä pitää mua ihan läskipossuna. Muutenkin tuntuu jo, ettei poikaystävä välitä musta samalla tapaa kuin ennen :( Siitä on vaan tullut niin kumman kylmä ja etäinen, tuntuu ettei se halua mua... (Joo valivalivali taas, koitan keksiä jotain muuta kirjoiteltavaa/valitettavaa...)

Ei mulla taaskaan mitään järkevää kirjoiteltavaa ollut, mutta kunhan ajankuluksi tulin höpöttelemään. Tuitui :)

Jos mä oisin tyttö

...vailla murheita ja huolia?

Miksi mun pitää aina yrittää pilata kaikki ylianalysoimalla pienetkin, olemattomatkin asiat? Ihan, kuin yrittäisin väkisin keksiä ongelmia, suruja ja murheita itselleni.

Mä haluaisin tosissani olla taas se elämäniloinen, sosiaalinen, energinen ja ehtiväinen tyttö. Minne se on kadonnut? 

Mun tunteet kiihtyy näinä päivinä nollasta sataan sekunnin murto-osissa. Ei tarvita kuin vääränlainen olankohautus tai väärä sana, kun pillitän ja valitan ja kaikki on huonosti. Lepyn kyllä yleensä samalla vauhdilla. Oma ailahtelevaisuuteni ahdistaa itseänikin. Ei ihme, että poikaystävänkin mielestä meille ei mene tällä hetkellä ihan huippuhyvin... Ja sen ääneen sanominen ahdistaa vielä sata kertaa enemmän.

Miksen mä vaan saa kerättyä itseäni? Palattua takaisin ihanaksi itsekseni?

Mä kyllä yritän.

Koitan keksiä kivaa tekemistä, leffaa ja baari-iltaa, hemmotella poikaystävää ja tehdä herkkuruokia, leipoa (tänäänkin väkersin naminami sokeripommi muffineja) ja höpötellä hassuja. Yritän halia ja pussailla paljon, olla lähellä, osoittaa, että poikaystävä on mulle maailman rakkain ja tärkein. Paistaako mun tekemisistä säälittävä yrittäminen liikaa läpi? Tuntuu, että kaikki mun kivat teot huutaa "älä jätä mua, mä olen oikeasti vielä ihan kiva!"

Kyllä, olen "vuoden ihanin tyttöystävä" materiaalia.

Laihdutus tuntuu junnaavan. Painoa en tiedä, en uskalla astua vaa'alle.

Vaikka suuri osa ruuista ällöttää, enkä pysty syömään kunnolla, tuntuu, että olen silti ahtanut napaani enemmän ruokaa kuin laki sallii. Kaikki mikä ei aiheuta ällötystä, hups vaan ja kurkusta alas...

Toivon, ettei paino ainakaan hirveästi ole noussut.

Mistä mä kerään itselleni voimia vielä laihtuakin, laskea kaloreita, käydä salilla... kun tuntuu, ettei voimat riitä edes arjesta selviytymiseen?

Blogin kirjoittaminenkin kärsii, kun pää on tyhjää täynnä, eikä jaksa raahautua koneelle...

Yritän niin ryhdistyä.

Tänäänkään en ole kertaakaan itkenyt, olen ollut hyvällä tuulella koko päivän. Jospa tää tästä. Kyllä tää menee ohi. Mä jaksan ja pystyn ohittamaan tän kurjan olon. Kyllä.

"Rakastan sua, anteeks että oon ollut liian pitkään tällainen kurja itkupilli."

Tähän mä vielä pääsen.

Kesään ei ole enää pitkä aika. Nyt vaan niskasta kiinni ja tsemppi päälle.

Hurjasti tsemppiä kaikille muillekin!! :)

Ilman sinua olen lyijyä

Paino on viimeksi punnitessa ollut 68,3 kiloa. 

Ruoka menee yhä suhteellisen huonosti alas, mikään ei maistu, yököttää. Tosin nyt olen alkanut saada syötyä enemmän lämmintä ruokaa ja pelkään, että paino nousee, että lihoan... 

Olen myös saanut jäätävän kevätflunssan: yskittää, kurkku on kipeä ja täynnä limaa, nenä vuotaa ja on kylmä. Kuumetta ei onneksi sentään ole. Kurkkupastilleja ja nenäliinoja kuluu.

Olo on kohentunut sen verran, että en enää itke jatkuvasti. Käytännössä en ole tällä viikolla itkenyt kertaakaan. Välillä tekee tiukkaa, mutta olen päättänyt etten itke! Se huomiohuora ei ansaitse mun kyyneliä. Eikä mun poikaystävä ansaitse näin kurjaa tyttöystävää. Mä haluan olla mun poikaystävälle kiva, ihana ja haluttava... en mikään nalkuttava itkupilli...

Silti mua ahdistaa. Mä vaan en halua enää valittaa. Sattuu, kun tuntuu, että poikaystävä välttelee mua, etääntyy musta... Musta tuntuu, etten mä uskalla puhua sille, enkä itkeä sille... jos mä itken niin se etääntyy musta entisestään. 

"Mitä sä haluat, että mä teen tolle sun ahdistukselle? Se on vaan mun kaveri. Se on mulle tosi hyvä kaveri. Ei mua haittaa, vaikka se iskeekin mua, me ollaan vaan kavereita..."

Silti mua ahdistaa.

Sanoinko jo, että ahdistaa?

No, kyllä ahdistaa.

Mutten itke. Piste.

"Mä rakastan sua valtavasti"

Mutta mikset sä osoita sitä mulle mitenkään...? Nyt, kun mä sua eniten tarvitsisin...

Raskaat veet

Painoa en tiedä, tuntuu jotenkin vaikealta käydä aamuisin vaa'alla, joko en jaksa raahautua tuomiolle, tai unohdan - eikä vaa'alle todellakaan voi mennä kuin juuri herättyä, tyhjällä vatsalla vessan jälkeen.

Ahdistus ei ota kadotakseen.

Tiedän, että mun ja poikaystävän suhde on kovilla, koska itken jatkuvasti, ihan mitättömistäkin asioista. Ahdistaa ja pelottaa. Mä en halua, että tää jatkuu tällaisena. Mun pitäisi pystyä keräämään itseni ja olemaan normaalisti - ei ole mitään itkettävää tai muuta kamalaa! Järki pelaa kyllä sen verran, että tajuan kuinka säälittävä olen parkumisieni kanssa, mutta sydämessä(?) tuntuu kurjalta.

Tuntuu kuin sisällä olisi valtava umpisolmu, jota kiskotaan köyden kummastakin päästä entistä pahempaan solmuun.

Mä alan olla ihan lopussa, mutta saanko avattua suuni ja puhuttua pahasta olosta? En. En ainakaan mitään järkevää. Kunhan vaan itken ahdistustani ja menettämisen pelkoani poikaystävälle, joka yrittää ymmärtää, muttei ymmärrä.

Kunpa saisin suuni auki fiksummin, oikeissa kohdissa. Ei pääsisi syntymään tällaisia kurjia oloja, umpisolmuja.

Miten voi olla niin vaikea puhua pahasta olosta? Tai ylipäätään mistään?

Tänään mennyt ruokailut taas vaihteeksi niin ja näin. Ruokahalu on yhä kadoksissa, jee? Mikään ei maistu ja monesti jopa ällöttää ja oksettaa syödä... Olo on kurja niin fyysisestikin kuin psyykkisesti.

Tänään olen syönyt aamupalaksi leipää juustolla, päivälliseksi jonkun verran jauhelihaperunasoselaatikkoa ja raejuustoa ja iltapalaksi leipää juustolla. Plus muutaman läkerolin ja punainen kala-karkin. Teetä ja light-limsoja. Vissyä.

Kaloreiden laskuun ja miettimiseen mulla ei riitä voimat. Hyvä jos jaksan tänne tulla kirjoittelemaan.

Kohta nukkumaan, jos vaan saan nukuttua. Poikaystävä on kavereidensa kanssa ulkona, enkä mä osaa nukkua/nukahtaa yksin... Muutenkin poikaystävä lähti ulos hiukan kurjissa merkeissä...

Hyvää yötä kaikille <3

Itkeväthän enkelitkin

Hei taas.

Pitkään aikaan en taas vaihteeksi ole pystynyt käymään täällä, en kirjoittelemassa enkä edes lukemassa...

Jotenkin tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa, ei voimia tai jaksamista.

Mun normipäivä tällä hetkellä on suunnilleen sellainen, että aamulla herätessä koitan saada itseni koottua ja lähden kouluun, yritän koulussa pysytellä reippaana ja iloisena, pitää kulissit kasassa, koulusta kotiin ja kotona istun sohvalla telkkaria katsellen tai koneella, pyrin parhaani mukaan olemaan romahtamatta, huonoin tuloksin: pienikin väärä sana vaikka vaan telkkarista tai väärä ajatus, niin itken jo ihan täysillä.

Mä oon henkisesti ja vähitellen fyysisestikin ihan loppu.

Mä en saa öisin nukuttua kunnolla, en haluaisi nukahtaa, näen painajaisia.

Meillä on kaikki hyvin poikaystävän kanssa, se vakuuttaa mulle, kuinka rakastaa mua vaikka mä itkenkin sille jatkuvasti, kuinka mua ahdistaa.

Enkä edes ymmärrä miksi mua ahdistaa näin.

Se tässä ehkä eniten ahdistaakin...

Mä vaan jatkuvasti pelkään menettäväni mulle maailman rakkaimman ihmisen.

Mä vaan jatkuvasti kuvittelen, että se salaa multa asioita ja miettii, koska voisi jättää mut.

Mulla ei mee hyvin.

Enkä mä tiedä, miten puhuisin asiasta sille, kun tuntuu, että poikaystävä alkaa jo kyllästyä mun jatkuvaan huonoon oloon ja itkuun...

Musta tuntuu, ettei se halua edes ymmärtää, miksi musta tuntuu niin pahalta...

Ja jos yritän puhua sille, ainut mitä saan vastaukseksi, on "kaikki on hyvin".

Sen pitäisi tietenkin riittää mulle, että kaikki on hyvin. Kaikkihan on ihan hyvin. Mutta kuitenkin mä vaan haluaisin puhua asiasta enemmän, koska tätä pahaa oloa ei nyt vaan ole pystynyt poistamaan tuo "kaikki on hyvin"...

Ja taas tää menee ihan parkumiseksi... valivalivali.

No, jotain hyvääkin tässä: paino laskussa, vähitellen. Johtuu varmaan siitä, että tää sureminen ja ahdistus on vienyt multa melkeen täysin ruokahalut. Suurinta osaa mun "lempiruuista" en saa edes alas, kun ällöttää...

Aamupaino oli 69,1 kiloa.