Painoa en tiedä, tuntuu jotenkin vaikealta käydä aamuisin vaa'alla, joko en jaksa raahautua tuomiolle, tai unohdan - eikä vaa'alle todellakaan voi mennä kuin juuri herättyä, tyhjällä vatsalla vessan jälkeen.
Ahdistus ei ota kadotakseen.
Tiedän, että mun ja poikaystävän suhde on kovilla, koska itken jatkuvasti, ihan mitättömistäkin asioista. Ahdistaa ja pelottaa. Mä en halua, että tää jatkuu tällaisena. Mun pitäisi pystyä keräämään itseni ja olemaan normaalisti - ei ole mitään itkettävää tai muuta kamalaa! Järki pelaa kyllä sen verran, että tajuan kuinka säälittävä olen parkumisieni kanssa, mutta sydämessä(?) tuntuu kurjalta.
Tuntuu kuin sisällä olisi valtava umpisolmu, jota kiskotaan köyden kummastakin päästä entistä pahempaan solmuun.
Mä alan olla ihan lopussa, mutta saanko avattua suuni ja puhuttua pahasta olosta? En. En ainakaan mitään järkevää. Kunhan vaan itken ahdistustani ja menettämisen pelkoani poikaystävälle, joka yrittää ymmärtää, muttei ymmärrä.
Kunpa saisin suuni auki fiksummin, oikeissa kohdissa. Ei pääsisi syntymään tällaisia kurjia oloja, umpisolmuja.
Miten voi olla niin vaikea puhua pahasta olosta? Tai ylipäätään mistään?
Tänään mennyt ruokailut taas vaihteeksi niin ja näin. Ruokahalu on yhä kadoksissa, jee? Mikään ei maistu ja monesti jopa ällöttää ja oksettaa syödä... Olo on kurja niin fyysisestikin kuin psyykkisesti.
Tänään olen syönyt aamupalaksi leipää juustolla, päivälliseksi jonkun verran jauhelihaperunasoselaatikkoa ja raejuustoa ja iltapalaksi leipää juustolla. Plus muutaman läkerolin ja punainen kala-karkin. Teetä ja light-limsoja. Vissyä.
Kaloreiden laskuun ja miettimiseen mulla ei riitä voimat. Hyvä jos jaksan tänne tulla kirjoittelemaan.
Kohta nukkumaan, jos vaan saan nukuttua. Poikaystävä on kavereidensa kanssa ulkona, enkä mä osaa nukkua/nukahtaa yksin... Muutenkin poikaystävä lähti ulos hiukan kurjissa merkeissä...
Hyvää yötä kaikille <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti