Rannalla kyynelten meren

Mä en oo pitkään aikaan päässyt tänne kirjoittelemaan tai lukemaan.

Hiukan päivitettävää painoasioihin: vaaka näytti aamulla maagista lukemaa 69,9 kg - seitsemänkympin rajapyykki on vihdoin ja viimein saatu alitettua! Nyt on hyvä tähdätä seuraavaan välietappiin: 65 kg.

Kesäkunto here I come :)

Miksen sitten ole päässyt käymään täällä hetkeen?

No, olen lähinnä itkenyt ja maannut masentuneena sohvalla torstai-illasta lähtien. Mulla on ollut valtavan huono olo niin henkisesti kuin fyysisestikin. Eipä ihme, että paino romahtanut, kun mitään ei ole saanut alas, kun ruokahalu on täysin kadonnut.

Ei, en ole ollut kipeä, eikä kukaan ole kuollut.

On vaan ollut niin valtavan paha olla.

Miksi?

Oon jo pidempään ajatellut, että mun poikaystävän yksi luokkakaveri on kiinnostunut siitä. Torstai-iltana (keskiviikkoisen baarireissun jälkeen krapulassa) kaikki se ahdistus purkautui, kyselin sitten poikaystävältä onko hän huomannut asiaa. Ei ole, eikun onpas, hiukan on epäillyt, mutta sehän on ihan sama!

Mulle ei ole. 

Luotan kyllä ihan täysin poikaystävääni, tiedän että mitään ei koskaan tapahtuisi, mutta en voi sille mitään, että mua ahdistaa ja pelottaa koko asia. Ensinnäkin, miksei hän ole sitten voinut mulle sanoa, että ajattelee jonkun olevan kiinnostunut hänestä? Miksei se voi ymmärtää, että mä rakastan sitä niin yli kaiken, että ajatuskin siitä, että meitä ei enää olisi sattuu valtavan paljon?

Miksi poikaystävä ei voi ymmärtää, miten pahalta musta tuntuu, että joku kenen kanssa hän on päivittäin tekemisissä, yrittää hyvinkin huomattavasti iskeä hyvinkin selkeästi varattua miestä?

Miten mä voin sanoa, että mua ahdistaa se, että ne on hyviä kavereita keskenään? En mä voi käskeä lopettaa koulua, jättää kaikkia kavereita, enkä edes haluaisikaan käskeä noin... Muhun vaan sattuu, kun tiedän tämän tytön olevan iloinen ja pirtsakka, hauska ja hyvää seuraa. Kaunis, pieni ja laiha.

Kyllä mä ymmärrän, mun poikaystävä on tietenkin ihana, mukava ja hyvännäköinen, ei ole ihme että luokkakaveri tykkää ;)

Mutta eikö aikuiselle ihmiselle sano mikään, että on VÄÄRIN iskeä varattua? Ihastukselle ei voi mitään, mutta aikuisen ihmisen pitäisi kyetä antaa asian vain olla...

Koska asia ahdistaa mua valtavasti, oon itkenyt joka päivä useamman tunnin poikaystävälle. Musta vaan tuntuu, ettei se ymmärrä mua. Sanoo, että mulla on luottamuspula. Mutta kun kyse ei ole siitä!

Mun menettämisen pelko on ihan valtava.

Mun poikaystävä on jotain, mitä rakastan maailmassa eniten. Mun on hyvä olla sen kanssa. Jos me erottaisiin, mulla ei olisi mitään, eikä ketään. Mä en kestäisi sitä...

Eilen itkiessäni taas vaihteeksi, poikaystävä sanoi, että se ajattelee meitä. Kestääkö tää, jos mä en luota siihen.

Mun paha olo vaan yltyy, koska musta tuntuu, ettei mulla saisi olla paha mieli tästä. Tuntuu, että mun pitäis vaan olla jatkuvasti iloinen, en sais olla näin epävarma. Mä en enää uskalla itkeä, sanoa, että on paha olla. Mä en halua menettää mun poikaystävää.

Miksei se voi yrittää ymmärtää, kuinka paljon muhun sattuu?

Miksi se ei usko, että kyse ei ole luottamuspulasta.

Mua vaan ahdistaa niin valtavasti.

Mä luotan.

Mutta pelkään silti. Ajatus siitä, että tää luokkakaveri olisikin liian houkutteleva, liian haluttava, miten mahdollista olisikaan jättää mut, satuttaa.

Mä uskon ja toivon tietenkin, että mitään ei tapahdu / ole tapahtunut. Mutten vaan voi sille mitään, että ajattelen miten pahasti mulle voisi käydä...

Tänään mä en ole itkenyt, en vielä. Oon koittanu olla mahdollisimman pirteä, iloinen, höpötellä kaikkea koko ajan, jottei tulisi hiljaista. Ja mua ahdistaa niin valtavasti, että sattuu.

Mua ahdistaa se, että vainoharhailen kaikesta. Poikaystävä tuntuu piilottevan facebook-käyntejään, ihan kuin siellä olisi jotain salaista. Tiedän, että ihan tyhmää ajatella näin, mutta kun tuntuu, että se odottaa haukkana, että kännykkään kilahtaa uusi fb-ilmoitus, sillä sitten tsekkailee facebookkia, jotten vahingossa näkisi mitään...

Mä en oo nukkunu kunnolla sitten viime tiistain. Anteeksi, jos teksti on sekavaa itsesäälistä avautumista, mutta pakko päästä purkamaan tää jonnekin.

Nyt varmaan pitää lukittautua suihkuun itkemään. 

Miten mä pääsen tästä ahdistuksesta eroon?

Huomenna nukun pitkään

Tuntuu että paino junna junnaa ja junnaa.

Kai tää on sellanen "hyvän olon paino", jossa on tullut viivyttyä joskus kauemminkin, sellainen johon kroppa ehti tottua, sellainen paino josta se ei helpolla luovu...

Päätin pitää boosti viikon, eli pyrin syömään suhteellisen normaalisti, en laske kaloreita, saatan jopa herkutella. Koitan kuitenkin pitää kohtuuden syömisissä ja liikkua. Yritän myös opetella pois siitä syyllisyyden tunnosta ja huono ihminen -fiiliksestä aina kun syön jotain. Pitäisi muistaa se, että kyllä mulla on lupa syödä. Se ruuan laatu ja määrä vaan pitäisi saada sopivammaksi... Ja se etten söisi vaan tylsyyteen, pitäisi oppia kuuntelemaan ja tunnistamaan se oikea nälkä!

Ensi maanantaina jatkan taas kaloreiden vahtaamista.

Ja toivon mukaan painokin jatkaa laskemistaan.

Ja toivottavasti en kerää viikon aikana valtavasti ylimääräistä...

Onneksi nyt on "loma".

Eli koulua seuraavan kahden viikon aikana vain neljänä päivänä ja vain pari tuntia päivässä. Saan ladattua akkuja niin syömisten kannalta, kuin univelkojen. Ehdin ehkä jopa liikkua. Ja jos alan oikein hurjaksi, ehdin ehkä tehdä hiukan kouluhommiakin... Tuntuu, että niitä on kasautunut taas kerran ihan valtavasti. Olen laiska.

Nahkatakkinen tyttö

Syömiset meni hyvin tähän asti.

Kunnes poikaystävälle tulee tekstiviesti.

"Lähdetkö baariin tänään?"

En voi jäädä yksin kotiin, eli ryyppäämiseksi meni tämäkin päivä. Kunhan ei kalorit paukkuisi ihan kauheasti yli rajojen. Tänään tosiaan mennyt syömiset ihan hyvin, mutta ekstrakaloreita tuleekin sitten juomista.

Vaatekriiseilyä.

Ahdistaa.

Miksei mikään näytä hyvältä päällä?

Ehkä mä vaan juon tänään itseni paremman näköseks...

Jos jäisin yksin kotiin, tiedän, että menettäisin taas kaiken kontrollin. Mättäisin kaapista leivät ja pakastimesta pullat ja jäätelöt, söisin söisin söisin. Ja miettisin mitä poikaystävä tekee. Ahdistuisin lisää.

Mä en enää ymmärrä itseäni.

Miksen mä osaa olla ihan vaan normaalisti, syödä normaalisti ja elää normaalisti?

Kuvia vain

Päiväni kuvina, keskiviikolta :)

Aamu alkaa totutusti hiusten suoristamisella ja yrityksellä saada ne asettumaan edes jokseenkin siedettävään kuosiin... Tietenkin satoi pientä lumitihkua, joten ei tästäkään yrityksestä paljoa loppujen lopuksi ollut hyötyä :D

Hiusten jälkeen vuorossa pikainen aamumeikki: BB-voidetta, puuteria, ripsaria ja huulirasvaa. Enempää en viitsi nähdä vaivaa kouluaamuina, hyvä jos tämänkin verran :D

Hajuvetenä on ihana Dieselin Loverdose :)

Aamupalana / lounaana 1 kananmuna ja kaksi valkuaista, tomaatti ja fetaa. Pitää nälkää hyvin ja suhteellisen terveellistäkin. Feta on rakkautta :----p

Aamuun kuuluu myös vitamiinit: Omega-3, D-vitamiinia ja kalsiumia.

Vaatekriiseilyä: aluksi ajattelin lähteä kouluun farkkushortseissa ja sukkiksissa (ja harmaassa villapaidassa jota ei kuvassa ole...), mutta vaihdoin juuri ennen lähtöä perus sinisiin farkkuihin, koska läskikriisi.

 Välipalana omena ja porkkana, ihanan raikasta ja maistuukin hyvältä :D

Lemppari teetä menee päivittäin useampikin iso kupillinen: Liptonin Intense Mint + makeutusainetta ♥

Lähdössä salille. Tuohon tosin heitin vielä t-paidan päälle, jottei kanssatreenaajat pelästy... Grrr.

Oma herkkuni, iltapalasmoothie: kaksi isoa mukillista: 200g valion pehmeää rasvatonta maitorahkaa, 1dl valio plus maitoa, 2dl sokeritonta mehukeittoa, 100g mansikkaa, 50g mangoa ja 50g viinimarjoja. Nämä tehosekoittimeen ja namnam! 

Päivällisestä en muistanut ottaa kuvaa, mutta se oli jauhelihakeittoa, jos jäi kiinnostamaan... :D

+ 1 extra kuva tältä päivältä:

Vietetään poikaystävän kanssa ystävänpäivää Arnold'sin herkkumättöleivosten kera, muru oli käynyt ostamassa. Ja liimannut rasian kanteen "I ♥ You Sweetheart" tarran. Söpöä :) 

Muuten ei lahjoja ostellakaan, kun ollaan molemmat köyhiä :D

Ystävänpäivän kunniaksi itse koitankin viettää tänään stressi- ja syyllisyysvapaata syömispäivää, yritän vaan nauttia... ja vältellä ahmimista. Pysyisipä jonkinlainen itsekuri...

Hyvää ystävänpäivää kaikille ihanaisille !!! ♥♥♥

Joku raja

Miksi mulla pitää olla näin valtavan huono tuuri?

Poikaystävä istui aamupäivällä koneella, ilmeisesti jotenkin kummallisesti löysi mun thinspo-kansion ja pian tuleekin kysymään:

"Miks sulla on koneella tollasta runkkausmateriaalia, semi alastomia naisia, perseitä ja kaikkea?"

Veti hiljaseks...

Koita siinä sitten epäilyttävästi selitellä, että keräilen vaan kauniista ihmisistä kuvia, niillä on kivoja vaatteita ja sillee, hei mennään jo, pitää lähtee kouluu ja miljoona muuta puheenaiheenvaihdosta...

En ymmärrä miten se kansio on voinu löytyä.

Oon "piilottanu" sen niin hyvin, että ei vahingossa voi klikkailla sinne!

Ja oon myös 100% varma, etten oo jättäny sitä auki tai muutenkaan helposti nähtäväksi. Oon muutenkin niin vainoharhainen kaikesta tähän liittyvästä, mun blogista ja kaikista kuvista ja tiedostoista, etten tekis sellasta virhettä.

Ahdistaa.

Toivottavasti tästä ei enää puhuta.

Ehkä se unohti jo.

ÄÄÄÄÄÄÄÄ!

Hajottaa.

Onneksi salille ja purkamaan ahdistusta crosstrainerille. Jeij.

Käännä pää

Eipä mulla tässä taaskaan ole mitään kunnon aihetta kirjoittaa.

Syömiset on viikonloppuna menneet suoraan sanoen ihan v*tuiksi, juomiset myös.

Miksi on niin vaikea lähteä baariin ja juoda kohtuudella muutama, pitää hauskaa, nähdä kavereita ja tanssia? Miksi pitää vetää perseet, ahdistua, lähteä grillimätöille valomerkin aikaan ja ahdistua lisää. Ja tietenkin hankkia ah-niin-ihana darra?

Kohtuus olisi kova sana.

Paino surullisesti noussut, toivon, että se on vaan nesteitä ja turvotusta.

Miksen mä saa pudotettua niitä paria ratkaisevaa kiloa, tulisi -10 kiloa täyteen? Voisin sanoa (tai ainakin ajatella...) saavuttaneeni oikeasti jotain. Voisin olla ehkä vähän ylpeäkin itsestäni. Tosin, ihan turhaan: ällöttävä-läski-luuseri-minä olen vain onnistunut lihottamaan itseäni sen lähes +20 kiloa, eli pudotusurakka on vasta puolessa välissä. Ja senkin jälkeen ollaan plusmiinus nolla tilanteessa.

Mä en voi ymmärtää, miten mä oon voinut antaa itseni lihota näin...

Miksei mun päässä se pieni ääni ole ensimmäisen +5 kilon kohdalla kirkunut kauhuissaan, käskenyt rajoittaa, lopettaa järjettömän mättämisen, varoittanut mua tulevasta?

Mutta, nyt niskasta kiinni ja salille.

♥

Hirmusesti tsemppiä kaikille!

(PS. Ajattelin tehdä loppuviikosta "päivä kuvina" postauksen, jeejee :) )

Maanantai

Taas yksi maanantai.

Olisipa jo kesä.

Masentaa tuo tuollainen kylmä ja märkä, kaikki loska, lumi ja pakkanen.

Masentaa talvi. En tykkää yhtään.

Heti kun alkaa syksyllä sataa, olla märkää ja pimeää, alan odottaa kesää.

Paino jummaa samoissa luvuissa. Putoa putoa putoa pian kiltti...

Tänään päästään onneksi poikaystävän kanssa salille, vihdoin! Nuhaisena ollaan oltu, joten ei ole välittänyt lähteä, mutta nyt alkaa olla taas sen verran terve, että pääsen polttamaan kaloreita, jee :) Jotenkin olen alkanut hirveästi tykätä salilla käymisestä. Ennen en koskaan halunnut / uskaltanut liikkua, koska poden (podin?) valtavaa julkisen liikunnan pelkoa... Vieläkään en täysin ole yli siitä, mutta salilla tykkään käydä :)

Aamu alkoi mukavissa merkeissä: valtavan puhelinahdistuksen kanssa.

Mitään en inhoa niin paljon kuin soittaa / puhua puhelimessa. Ahdistaa valtavasti, etenkin jos puhelu on yhtään "virallisempi". Ja tänään tosiaan piti soittaa amk-työharjoittelun takia tulevaan harjoittelupaikkaan... Tärisen, itkettää, nousee kylmähiki... Sain kuitenkin soitettua! Ja mielestäni olin ihan asiallinen ja sain hyvin sovittua kaiken oleellisen. Tosin vielä puhelun jälkeen käsiä tärisytti... Kamalaa tällainen turhan panikoiminen. Ihan tyhmää, sehän on normaalia puhua puhelimessa? En itse edes ymmärrä mikä mua siinä ahdistaa...

Kokeilin eilen edelliskesänä käyttämiäni shortseja. Ne alkavat melkeinpä sopia! Menevät hyvin kiinni, maha ei enää uhkaa räjäyttää nappia, aavistuksen ovat enää tiukat, mutta eivät häiritsevästi. Jos ne sopisivat kunnolla jalkaan jo tänä kesänä, olisin todella tyytyväinen :) Vaikka salaa tietenkin haaveilenkin kesällä mahtuvani pari kesää takaperin käyttämiini vaatteisiin...

PS. Tuli viideskymmenes (50!!) kirjoitus täyteen, jee! 

Olisiko ehdotuksia, jos tekisin jonkun erikoispostauksen pyöreiden lukujen kunniaksi? :)

Joku päiväni kuvina,
tänään olen syönyt kuvina
kuvapostaus omasta ruhosta
tai jotain :)

Varjonkukka

Tänään on hyvä päivä.

Ainakin tähän asti kaikki on sujunut hyvin ja olo on aurinkoinen.

Vaa'alla ei merkittäviä pudotuksia, mutta alaspäin mennään. Ehkä ensiviikolla paino saattaa olla jo sillä maagisella kutosella alkava luku :)

Syömisten puolesta olen myös tyytyväinen. Tän päivän kalorit menee noin tuhanteen, mutta se on ok. Onhan?

Aamupalaksi/lounaaksi söin munakkaan ja hiukan fetaa, myöhemmin syön vielä paistettuja perunoita, jauhelihakastiketta, raejuustoa, ehkä muutaman hedelmän ja iltapalaksi marjainen maitorahkasmoothie. Suhteellisen terveellista tavaraa siis. Jos kaikki vaan menee hyvin. Ja niin menee, mä oon päättänyt niin. Piste.

Mun pitäisi olla armollisempi itselleni...

Ehkä se painonpudotus onnistuisi vähän maltillisemmin?

Kesäkuntoon 2013 ehtii vielä, ei ole kiire. Eihän?

Mä saan kyllä syödä, eikö vain? Tuhat kaloria, se ei ole edes liikaa. Silläkin laihtuu.

Mä haluan kuitenkin harrastaa myös liikuntaa, jaksaa käydä salilla. Mä haluan mieluummin vähän lihasta, kuin olla laihaläski. Toivon, että joku päivä mulla myös hyvin pienesti erottuisi vähän lihaksia. Kauniilla tavalla, en tahdo kuitenkaan mitään bodari-lookkia.

Hiukan alle kilo vielä, niin oon pudottanut 10 kiloa.

Siihen olis mukava keksiä joku palkinto, motivoimaan seuraavaa etappia.
Ehdotuksia? :)

Sydänpuu

Mä en taaskaan tiedä mitä mä kirjoittelisin.

Pää on ihan tyhjä, eikä mulle oo tapahtunu edes mitään mainitsemisen arvoista.

Ei oo tapahtunut oikeestaan mitään.

Herään, käyn koulussa, olen kotona, käydään kaupassa, katsellaan telkkaria, istun koneella... Sosiaalinen elämä haloo? Minne olet kadonnut?

Seuraavana viikonloppu ollaan lähdössä poikaystävän kanssa vanhoille seuduille, käymään vanhempien luona ja mahdollisesti näkemään kavereita sieltä päin. Mua pelottaa ihan hirveesti, että mun kaverit ei jaksa enää nähdä mua. Jotenkin aina tuntuu, että niiden lähteminen mun seuraksi ulos ja baariin on tosi nihkeetä. Saan kysellä ja suostutella... Muutenkin tuntuu, että kaikki se vähäinen yhteydenpito on aina mun toimesta lähtöisin... Mä pelkään, että jään yksin.

Syömiset menneet niin ja näin, taas vaihteeksi.

Paino onneksi suht samoissa yhä.

Salillekaan ei ole päässyt, podetaan poikaystävän kanssa inhottavaa pikkuflunssaa...

Pitäisi syödä vähemmän.

Kalorit pyörii päivittäin noin tuhannessa. Liikaa.

Mä inhoan mun reisiä.

Miten paljon mä haluaisinkaan laihtua, näyttää muille, että kyllä mä pystyn! Mä olen joku päivä vielä niin laiha, että muut ei enää ylenkatso mun löllyviä kilojani. Mä haluan kuulla, että joku kysyy olenko laihtunut...

Mä haluaisin yli kaiken olla pieni ja suloinen...

Sellainen, josta poikaystävä voisi olla ylpeä, jonka läskejä ei tarvitsisi hävetä, jota se ihailisi, haluaisi ja rakastaisi, josta se ei haluaisi koskaan luopua...