Rannalla kyynelten meren

Mä en oo pitkään aikaan päässyt tänne kirjoittelemaan tai lukemaan.

Hiukan päivitettävää painoasioihin: vaaka näytti aamulla maagista lukemaa 69,9 kg - seitsemänkympin rajapyykki on vihdoin ja viimein saatu alitettua! Nyt on hyvä tähdätä seuraavaan välietappiin: 65 kg.

Kesäkunto here I come :)

Miksen sitten ole päässyt käymään täällä hetkeen?

No, olen lähinnä itkenyt ja maannut masentuneena sohvalla torstai-illasta lähtien. Mulla on ollut valtavan huono olo niin henkisesti kuin fyysisestikin. Eipä ihme, että paino romahtanut, kun mitään ei ole saanut alas, kun ruokahalu on täysin kadonnut.

Ei, en ole ollut kipeä, eikä kukaan ole kuollut.

On vaan ollut niin valtavan paha olla.

Miksi?

Oon jo pidempään ajatellut, että mun poikaystävän yksi luokkakaveri on kiinnostunut siitä. Torstai-iltana (keskiviikkoisen baarireissun jälkeen krapulassa) kaikki se ahdistus purkautui, kyselin sitten poikaystävältä onko hän huomannut asiaa. Ei ole, eikun onpas, hiukan on epäillyt, mutta sehän on ihan sama!

Mulle ei ole. 

Luotan kyllä ihan täysin poikaystävääni, tiedän että mitään ei koskaan tapahtuisi, mutta en voi sille mitään, että mua ahdistaa ja pelottaa koko asia. Ensinnäkin, miksei hän ole sitten voinut mulle sanoa, että ajattelee jonkun olevan kiinnostunut hänestä? Miksei se voi ymmärtää, että mä rakastan sitä niin yli kaiken, että ajatuskin siitä, että meitä ei enää olisi sattuu valtavan paljon?

Miksi poikaystävä ei voi ymmärtää, miten pahalta musta tuntuu, että joku kenen kanssa hän on päivittäin tekemisissä, yrittää hyvinkin huomattavasti iskeä hyvinkin selkeästi varattua miestä?

Miten mä voin sanoa, että mua ahdistaa se, että ne on hyviä kavereita keskenään? En mä voi käskeä lopettaa koulua, jättää kaikkia kavereita, enkä edes haluaisikaan käskeä noin... Muhun vaan sattuu, kun tiedän tämän tytön olevan iloinen ja pirtsakka, hauska ja hyvää seuraa. Kaunis, pieni ja laiha.

Kyllä mä ymmärrän, mun poikaystävä on tietenkin ihana, mukava ja hyvännäköinen, ei ole ihme että luokkakaveri tykkää ;)

Mutta eikö aikuiselle ihmiselle sano mikään, että on VÄÄRIN iskeä varattua? Ihastukselle ei voi mitään, mutta aikuisen ihmisen pitäisi kyetä antaa asian vain olla...

Koska asia ahdistaa mua valtavasti, oon itkenyt joka päivä useamman tunnin poikaystävälle. Musta vaan tuntuu, ettei se ymmärrä mua. Sanoo, että mulla on luottamuspula. Mutta kun kyse ei ole siitä!

Mun menettämisen pelko on ihan valtava.

Mun poikaystävä on jotain, mitä rakastan maailmassa eniten. Mun on hyvä olla sen kanssa. Jos me erottaisiin, mulla ei olisi mitään, eikä ketään. Mä en kestäisi sitä...

Eilen itkiessäni taas vaihteeksi, poikaystävä sanoi, että se ajattelee meitä. Kestääkö tää, jos mä en luota siihen.

Mun paha olo vaan yltyy, koska musta tuntuu, ettei mulla saisi olla paha mieli tästä. Tuntuu, että mun pitäis vaan olla jatkuvasti iloinen, en sais olla näin epävarma. Mä en enää uskalla itkeä, sanoa, että on paha olla. Mä en halua menettää mun poikaystävää.

Miksei se voi yrittää ymmärtää, kuinka paljon muhun sattuu?

Miksi se ei usko, että kyse ei ole luottamuspulasta.

Mua vaan ahdistaa niin valtavasti.

Mä luotan.

Mutta pelkään silti. Ajatus siitä, että tää luokkakaveri olisikin liian houkutteleva, liian haluttava, miten mahdollista olisikaan jättää mut, satuttaa.

Mä uskon ja toivon tietenkin, että mitään ei tapahdu / ole tapahtunut. Mutten vaan voi sille mitään, että ajattelen miten pahasti mulle voisi käydä...

Tänään mä en ole itkenyt, en vielä. Oon koittanu olla mahdollisimman pirteä, iloinen, höpötellä kaikkea koko ajan, jottei tulisi hiljaista. Ja mua ahdistaa niin valtavasti, että sattuu.

Mua ahdistaa se, että vainoharhailen kaikesta. Poikaystävä tuntuu piilottevan facebook-käyntejään, ihan kuin siellä olisi jotain salaista. Tiedän, että ihan tyhmää ajatella näin, mutta kun tuntuu, että se odottaa haukkana, että kännykkään kilahtaa uusi fb-ilmoitus, sillä sitten tsekkailee facebookkia, jotten vahingossa näkisi mitään...

Mä en oo nukkunu kunnolla sitten viime tiistain. Anteeksi, jos teksti on sekavaa itsesäälistä avautumista, mutta pakko päästä purkamaan tää jonnekin.

Nyt varmaan pitää lukittautua suihkuun itkemään. 

Miten mä pääsen tästä ahdistuksesta eroon?