Tavalliset hautajaiset

Mä mietin itseäni kaksi vuotta sitten.

En juurikaan ollut laihempi kuin, nyt, mutta olin onnellisempi.

Mä tunsin itseni kauniiksi, halutuksi ja ihanaksi.

Ainakin yleensä.

Mun olo oli parempi kaikin puolin.

.
.
.

Miksi se ei enää ole samanlainen?

Mikä on muuttunut?

Mä olin tuolloin suhteellisen varma itsestäni, en ottanut pieniä vastoinkäymisiä näin suurina, elämä oli yleensäkin suht huoletonta.

Lukio oli lopuillaan, käytiin vanhojen kavereiden kanssa viikonloppuisin ajelemassa, baareissa nollaamassa ja tanssimassa. Pidettin hauskaa.
.
.
.

Mä en pelännyt.

Mä ei pelottanut se, että mä jään yksin.

Ei, että mä en selviä.

Mulla oli kuitenkin suhteellisen hyviä kavereita, sosiaalista elämää.
.
.
.

Nyt musta tuntuu, että kaikki tää on jäänyt.

Muutto kauemmas, poikaystävä ja kaikki.

Ne on muuttaneet mua ja mun oloja.

Nykyään mua hajottaa ja ahdistaa.

Enkä mä tiedä mitä tekisin.

En kotonakaan muuta kuin itke ja ahdistu.

Kun yritän puhua poikaystävälle, alkaa vaan ahdistaa enemmän.

Muhun sattuu just nyt enemmän kuin ikinä.

Vaikka mun pitäisi ehkä elää onnellisinta aikaa elämässäni?

Vai?

En tiedä.
.
.
.

Poikaystävä sanoi päivällä, että antaisi kouluarvosanaasteikolla mulle ulkonäöstä "ehkä kasin". Vitsit kun tuli hyvä mieli (=ei). Masentaa, kun tuntuu aina vain vahvemmin siltä, että mun poikaystävä ei välitä musta, halua mua... Se vaan ei kehtaa (vielä) jättää mua...

Hauskinta tuossakin on, että pitkästä aikaa tunsin itseni nätiksi, paino laskenut muutaman sataa grammaa ja hiukset suht hyvin... Mutta ei, ehkä mä en ole vaan riittävä.

Kello on jo vaikka mitä ja olen kännissä. Anteeksi. Katson myöhemmin, mitä olen kirjoitellut.