Kirje rakkaalle?

Pitkästä aikaa täällä, ja yllätys yllätys: ei mulla vieläkään hyvin mene.

Pahoittelen tulevaa avautumista, ei kannata lukea loppuun, jos parisuhde-itku-parku-lässytys ei kiinnosta.

Tällä hetkellä oon henkisesti ehkä enemmän rikki, kuin ikinä. Fyysinen puoli on siinä ja siinä, liikuntaa en jaksa harrastaa, syöminen tuntuu vaikealta, kun mikään ei mene alas, ja voisin vaan nukkua ja/tai itkeä.

.
.
.

Mun parisuhde kulkee tällä hetkellä niin ohuilla jäillä, ja tuntuu, ettei aikaakaan, kun mä putoan syvälle, kylmään, ja pimeään. Yksin.

.
.
.

Jos uskaltaisin, tai edes pystyisin puhumaan sulle, kaikelta tältä itkulta, en oikeen edes tiedä mitä sanoisin. Päässä risteilee liikaa ajatuksia, liikaa kysymyksiä, liikaa mahdollisia vastauksia joita en halua kuulla sun sanovan.

Ehkä mä joku päivä näytän sulle, mitä mä kirjoitan. Ehkä en. Mä en tiedä pystynkö. Tällä hetkellä muhun sattuu aivan liikaa, sattuu jopa katsoa sua. Mä oon raapinut käsivarteni rikki ahdistuksesta.

"Mä en halua koskaan olla isä. Enkä mennä naimisiin. Mun mielestä me voidaan jatkaa ihan hyvin näin. Mä oon pahoillani, et en ajattele enää samalla tavalla, kun joskus ollaan puhuttu."

Sä sanot. Et pysty selittämään, et kuulemman tiedä miks, mut oot miettiny tätä asiaa jo pitkään.

Sä oot viikonloppuna vetäny maton pois mun jalkojen alta, hukuttanu mun haaveet tulevaisuudesta, vetänyt ne vessasta alas. Sä kuulemman olet miettinyt asioita pitkään ja paukautat ne mulle yhtäkkiä. Miten sä kuvittelet, et mä voisin olla ihan okei sen jälkeen?

Melkein viisi vuotta yhdessä. Nelisen vuotta kihloissa. Me ollaan puhuttu häistä, puhuttu lapsista. Että sitten joskus. Merkitseekö se sulle mitään? Vieläkö mä voin pitää mun kihlasormusta? Tällä hetkellä, se sormus makaa vessan hyllyllä, ja joka kerta kun mä katson sitä, alan itkeä.

Musta on melkeen jopa epäreilua, että sä olet vaan itsekses näitä niin miettinyt. Et oo puhunu mulle sanaakaan asioista, vaikka mä luulin, että oisin sulle sen verran tärkeä. Että me edes voitais puhua asioista, Sä et oo antanu mulle mahdollisuutta osallistua keskusteluun, kertoa mielipidettä, puhua sun kanssa, kysyä...

Ja sitten sä sanot vaan kylmästi, et oot miettiny näitä jo kauan. Asia on sulle vaan ilmoitus. Tyyliin, että mun pitää itse nyt valita, otanko vai jätänkö.

Tottakai mä haluan pitää sut, vaikka se tarkottais et mun pitää luopua mun toiveista olla joku päivä sun vaimo. Tai äiti meidän lapsille, Mä rakastan sua niin paljon, että voin luopua melkeen mistä vaan.

Mä vaan toivon, et voisin joskus saada jotain takaisin siitä, miten paljon paljon mä sun vuokses oon valmis tekemään. Tahtoisin tietää, tekisitkö sä kaikkes meidän vuoksi?

Mä oon ajatellut, luullut, että parisuhteessa tehdään kompromisseja. Harvemmin löytyy kahta niin täydellisesti yhteen sopivaa ihmistä, että kaikki ajatukset, tavat, toiveet tai haaveet natsaa yhteen (onnea toki niille, joilla näin on). Nyt musta tuntuu, että sä sanelet ehdot meidän yhdessäololle ja tulevaisuudelle, ja mun pitää vaan hyväksyä se. Tai lähteä. En tiedä.

Mä en tarvitse lasta, ollakseni onnellinen.

Mä en tarvitse hienoja häitä, en yhtä paperin palaa, sopimusta meidän yhdessäololle. Musta naimiisiin meno on vaan kaunis ele, tapa kertoa, että rakastaa toista niin paljon, että haluaa sitoutua oikeasti ja pysyvästi. Juhla, jota on hauska muistella yhdessä, sekä läheisten kanssa.

.
.
.

Mut mä tarvitsen sua. Ja mä haluan tietää, että sä haluat mut ja haluat olla mun kanssa. Mä haluan kuulla sen sulta. Suoraan. Mä haluan tietää, näetkö sä meillä yhteistä tulevaisuutta?

.
.
.

Mutta miten tällaista voi kysyä? Miten tällaisen saa ulos suustaan järkevästi? Ilman, että kuulostaa ihan helvetin epätoivoiselta. Ilman, että sanat takertuu kurkkuun? Tai että sanat jää vaan pyörimään ajatuksiin, kun ei uskalla sanoa? Ilman, että romahtaa ja vain itkee.

Musta tuntuu niin pahalta.

Kiitos ja anteeksi.