Ehkä huomenna?

Alku on aina vaikein. 

Mutta kun uskaltaa ja jaksaa aloittaa, niin ehkä se siitä lähtee?

Olen kaksikymppinen opiskelijatyttö, joka taiteilee elämässään poikaystävän, ruokaongelmien, koulun ja arjen kanssa miten sattuu. Joku järki pitäisi löytyä.

Tykkään kirjoista, hyvästä musiikista, ruuasta (valitettavsti) ja hauskanpidosta.
Koen ahdistusta sosiaalisissa tilanteissa, jos pitäisi puhua tunteista, pähkäillessäni ruoka ja painoasioita ja pelkään yli kaiken yksin jäämistä sekä ampiaisia.

Koska olen saanut jo aloitettua, päässyt näinkin pitkälle, pitää jatkaa.
Pitää jatkaa (ja jaksaa) opiskelua, muistaa olla edes välillä sosiaalinen, käydä lenkillä ja pyrkiä tavoitteisiin.

Tavoitteitani onkin tällä hetkellä löytää se "parempi" minä kaiken tämän ylimääräisen alta. Miten mä olenkaan päästänyt itseni tällaiseksi? Se joka joskus sanoi, että rakkaus lihottaa, oli niin oikeassa. Rakkaudesta en halua luopua, mutta voisin ilomielin lahjoittaa pois sen myötä kertyneet kilot.

Uusi alku.

Herätys rakkauskilojen kertymiseen tapahtui jo pari kuukautta sitten. Siitä alkoikin elämäntapojen muutos(yritys). Lisää liikuntaa (jota aikaisemmin ei ollutkaan lähes ollenkaan...), vähemmän ruokaa, helppoahan se on? Ei, tätä ei tehdä turhan helpoksi. Kilot pysyy kiinni piukassa ja ahdistus se vaan kasvaa.

Oon liian "ehkä huomenna" ihminen.
Huomenna käyn lenkillä.
Huomenna syön paremmin ja vähemmän.
Huomenna teen kouluhommia.
Huomenna...

Tänään.

Mä oon nyt päättänyt, etten yritä lykätä "epämieluisia" asioita aina huomiseen.

Tätä periaatetta noudattamalla saldokin on miinus 3,9 kg.

Bmi hyppii silmille huutaen järkyttävää lukua 23.86. 
Ei sentään enää 25.09 - lievää ylipainoa.
Mä en koskaan ole ollut näin iso. Valtava. Suuri. Läski.

Tavoitteena on ainakin aluksi päästä takaisin tuttuun ja turvalliseen bmi 20. 
Mä haluun takaisin sen hyvän olon ja itseluottamuksen, enkä potea masennusta ja ahdistusta jokaisesta vilkaisusta peiliin.