Syömiset menneet vähän niin ja näin.
Liikuntaa on onneksi tullut harrastettua ihan hyvin.
Jotenkin ahdistaa, kun en voi kenellekään puhua laihdutuksesta. Kun on bmi:n mukaan normaalipainoinen, niin vastaanotto laihdutuspuheille on ikävä ja välttelevä: "eihän sun tarvii, oot ihan normaali, oot ihan hyvän kokoinen jne jne."
Ihan kuin normaalipainoisuus automaattisesti tarkoittaisi, että silloin on täydellisen tyytyväinen itseensä? Tai pitäisi ainakin olla... Koska normaalipainoisellahan ei vaan voi olla mitään, mistä laihduttaa tai kiinteyttää.
Ja entä jos en halua olla vaan ihan normaali?
Ja en mä edes ole "hyvän kokoinen" nyt!
Löllyväinen ja palleroinen, kasa löysää läskiä. Kiinteyttämisvaraa löytyy joka paikasta. Läskiä saisi polttaa vaikka mistä, senttejä kadota metrikaupalla ja painon pudota vielä useita kiloja ennen kun voidaan puhua sen olevan edes lähellä alipainon rajoja...
Tuntuu, että mun elämä vaan valuu eteenpäin, kun en uskalla elää kunnolla. Ajattelen aina, että sitten kun olen laihempi, sitten kun olen kauniimpi...
Nyt en kehtaa.
En kehtaa pukeutua täysin kuten haluan...
En kehtaa harrastaa täysin miten haluan...
En kehtaa olla ja elää kuten haluan...
Häpen itseäni koulussa, kavereitten seurassa, juhlimassa baarissa, kaupungilla ostoksilla, ruokakaupassa, salilla...
Miten mun elämästä on voinut tulla näin helvetin säälittävää ja ulkonäkökeskeistä?
 |
| Tältä musta tuntuu liian usein :( |
Oot mun kaksoisolentoni! :) Sama pituus ja painokin vielä!
VastaaPoistaMustakin tuntuu, että oon menettänyt nuoruuteni haaveilemiselle ja pelkäämiselle. Odotan että mun elämäni alkaa - sitten kun oon laiha. Jotenkin kuvittelen, että laihempana kaikki on varmasti hienompaa. Ihan järjetöntä, mutta sitä varten tässä edelleen taistellaan ja laihdutetaan.