Ihan pihalla ja sekaisin.
Mihin mä oon kadonnut?
Se vanha minä, joka jaksoi, jaksoi uskoa, tsempata ja laihtua?
Se, joka sai itseään uudelleen niskasta kiinni, kun epäonnistui?
Se, joka jaksoi yrittää uudestaan ja uudestaan, eikä välittänyt epäonnistumisista?
Mä haluan vanhan itseni takaisin.
Myös sen itseni, joka jaksoi olla positiivinen, pukeutua kuten haluaa, tykätä itsestään ja elää huoletta.
Mulla on mennyt syömiset ja liikkumiset niin huonosti koko kesän, etten ole kehdannut tulla blogin puolelle edes vilkaisemaan. Olen varmaan (/varmasti) lihonnut, vaa'alle en uskaltaudu kuin ehkä ensiviikon loppupuolella... Pelottaa.
Tänään yritän ottaa itseäni niskasta kiinni uudelleen, tehdä ruokasuunnitelman jota noudattaa ja alan huomenna käymään salilla taas kunnolla. Lupaan itselleni.
Syömiset kusee, liikunta kusee ja ihmissuhteet kusee - ihanaa.
Kivahan se on istua kotona vaan kesätyöttömänä ja köyhänä opiskelijana, kaverit ties missä. Sosiaalisina kontakteina lähinnä kaupan kassat ja poikaystävä, jonka kanssa saan aina vaan uuden ongelman/ahdistuksen kehitettyä. Miksi mä en voi päästä vaan yli vanhoista?
Se tunne, kun miettii miten hyvin mulla paino putosi talvella... Se fiilis, kun vaaka näytti pienempiä ja pienempiä lukuja... Mä haluun sen takasin.
Se tunne, kun meillä meni poikaystävän kanssa oikeasti hyvin, kun mä pystyin luottamaan siihen täysin... Se mitä meillä oli ennen helmikuuta. Sen mä haluan takaisin. Nykyään ei mene päivääkään, ilman ahdistusta. Joskus ahdistaa paljon ja liikaa, joskus vähemmän... Ja asiasta kun yrittää keskustella, poikaystävä sanoo kaiken olevan hyvin.
"Kaikki on hyvin."
No mutta kun mulla ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti