Pitkään aikaan en taas vaihteeksi ole pystynyt käymään täällä, en kirjoittelemassa enkä edes lukemassa...
Jotenkin tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa, ei voimia tai jaksamista.
Mun normipäivä tällä hetkellä on suunnilleen sellainen, että aamulla herätessä koitan saada itseni koottua ja lähden kouluun, yritän koulussa pysytellä reippaana ja iloisena, pitää kulissit kasassa, koulusta kotiin ja kotona istun sohvalla telkkaria katsellen tai koneella, pyrin parhaani mukaan olemaan romahtamatta, huonoin tuloksin: pienikin väärä sana vaikka vaan telkkarista tai väärä ajatus, niin itken jo ihan täysillä.
Mä oon henkisesti ja vähitellen fyysisestikin ihan loppu.
Mä en saa öisin nukuttua kunnolla, en haluaisi nukahtaa, näen painajaisia.
Meillä on kaikki hyvin poikaystävän kanssa, se vakuuttaa mulle, kuinka rakastaa mua vaikka mä itkenkin sille jatkuvasti, kuinka mua ahdistaa.
Enkä edes ymmärrä miksi mua ahdistaa näin.
Se tässä ehkä eniten ahdistaakin...
Mä vaan jatkuvasti pelkään menettäväni mulle maailman rakkaimman ihmisen.
Mä vaan jatkuvasti kuvittelen, että se salaa multa asioita ja miettii, koska voisi jättää mut.
Mulla ei mee hyvin.
Enkä mä tiedä, miten puhuisin asiasta sille, kun tuntuu, että poikaystävä alkaa jo kyllästyä mun jatkuvaan huonoon oloon ja itkuun...
Musta tuntuu, ettei se halua edes ymmärtää, miksi musta tuntuu niin pahalta...
Ja jos yritän puhua sille, ainut mitä saan vastaukseksi, on "kaikki on hyvin".
Sen pitäisi tietenkin riittää mulle, että kaikki on hyvin. Kaikkihan on ihan hyvin. Mutta kuitenkin mä vaan haluaisin puhua asiasta enemmän, koska tätä pahaa oloa ei nyt vaan ole pystynyt poistamaan tuo "kaikki on hyvin"...
Ja taas tää menee ihan parkumiseksi... valivalivali.
No, jotain hyvääkin tässä: paino laskussa, vähitellen. Johtuu varmaan siitä, että tää sureminen ja ahdistus on vienyt multa melkeen täysin ruokahalut. Suurinta osaa mun "lempiruuista" en saa edes alas, kun ällöttää...
Aamupaino oli 69,1 kiloa.
Iso voimahali. ♥
VastaaPoista