...kuinka paljon sua rakastan... ettet huomaa, kun itken.
Tukahduttava olo.
Voisinko mä vaan käpertyä sänkyyn, peiton alle ja odottaa, että kevät tulee?
Mulla ei nykyisin ole mitään hyvää kirjoitettavaa tännekään.
Ainoastaan jatkuvaa kitinää, kuinka väsyttää ja itkettää...
Joudun nukkumaan yksin lauantai-sunnuntai välisen yön. Ahdistaa jo valmiiksi. Inhoan yli kaiken yksinoloa, pelkään jokaista rasahdusta, tuulta, enkä uskalla poistua asunnosta. Poikaystävä lähtee hautajaisiin, jotka vietetään hyvin pienesti vain perheen kesken. Poikaystävä lähtee lauantai aamuna, joten saatan sen linja-autolle, käyn kaupassa, ostan valtavat määrät läskitys-ängsti-mässyä ja linnoittaudun sohvalle. Toivon, että nukahdan aikaisin, jotta en ahmisi täysin holtittomasti. Toivon, että nukahdan aikaisin, jotta poikaystävä olisi nopeammin kotona.
Tahtoisin vaan tietää, mitä poikaystävän päässä liikkuu. Kysyä miksi? Kelpaanko minä? Miksen? Tahtoisin sanoa "rakastan sua", ilman pelkoa, että en saakaan vastaukseksi tuttua "mäkin rakastan sua."
Mun päivät on nykyisin vain väsyneenä mököttämistä, kyynelten pidättelyä ja kaiken mahdollisen ylianalysointia. En saa aikaiseksi mitään järkevää.
Ja taas itkettää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti