Mä herään aamuisin ihan rättipoikkiväsyneenä.
Pitää syödä aamupala.
Järki sanoo niin, pakko syödä, muuten koulussa istumisesta ei tule mitään.
Lounas.
Koulun ruokala. Tuntuu, että mun syömisiä tuijotetaan, arvostellaan.
Voiko ruokailun skipata? Vai onko pakko syödä?
Mitä mä voin syödä? Missä ei olisi liikaa mitään?
Mikä ei ahdistaisi jälkeenpäin?
Luennot ohi, kotiinpääsy on yksi päivän kohokohdista.
Poikaystävä kysyy, mitä tänään syödään?
Mä en tiedä, mä en osaa vastata.
Mitä sä haluaisit syödä?
Ihan sama.
Ei, ei, ei, ei se oo ihan sama...
Päivällinen.
Siihen mun hyvin mennyt päivä liian usein kaatuu.
Mmm, onpa hyvää, otan vähän lisää, vielä ihan vähän...
Uskottelen, huijaan itseäni, mä ansaitsen sen, enkä mä niin lihava edes ole...
Olenpas.
Eikä vielä ole edes ilta.
Peili ja vaaka on armottomia.
Ne kertoo sulle totuuden: sä olet lihava, lihavampi, lihavin.
Hyi, älä nyt oikeesti syö, ihan jo sen takia, ettei muitten tarttis jaksaa katsella sua. Läski.
Iltapala.
Saako sen jo skipata?
Syöminen on yliarvostettua. Pärjäisin hyvin vähemmälläkin. Varmasti, mut oon heikko.
Mä haluun vaan takaisin nukkumaan, niin on hyvä.
Ei tarvitse syödä, eikä miettiä jatkuvasti ruokaa, voiko syödä, mitä voi syödä?
Voi nukkua ja nähdä unia.
Kauniita unia.
Joku päivä mäkin haluan olla kaunis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti